tiistaina, heinäkuuta 27, 2004

PERKELE.

Minua ärsyttää, ottaa päähän, masentaa, vituttaa... Olen tulossa hulluksi. Mutta onko sillä väliä? En enää tunnu jaksavan muita ihmisiä (pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta). Mutta onko silläkään väliä?  Tekisi mieli huutaa kaikille, että jättäkää minut rauhaan. Muut ihmiset tunkeutuvat elämääni, vie minulta omani pois ja jättävät taakseen seisomaan suu auki. ANTAKAA MINUN PITÄÄ OMAT ASIANI ITSELLÄNI! Ja hankkikaa oma elämä joka on niin antoisa ettei tarvitse muiden elämää tulla kärppimään (mikä sana! En tiedä onko edes sellaista, mutta tuli ensimmäisenä mieleen). Ja ihan kuin minunkin elämässäni olisi jotain mukavaa (en nyt sano tätä sen takia etten olisi siihen tyytyväinen vaan siksi, että elämäni on tuiki tavallinen) jonka voisi ottaa pois. Ja nyt kun olen saanut tämän vitutuksen osittain purattua tähän jatkan sillä mitä olen tänään tehnyt.
Olin alkupäivän kotona ja purkasin verhojen yläosaa, koska rakas äitini sen oli tehtäväkseni määrännyt. Sitä ennen kuitenki kävin kaupassa ja näin asfaltti koneessa hienon poison-merkin ja mietin sen varastamista. En kuitenkaan varastanut sitä koska asfaltti-setät olivat siinä vieressä. Josko sitten myöhemmin kun setät on poissa ja jos vaikka kone olisi paikkallaan voisin sen pihistää. Tietenkin olisi epäilyttävän näköstä kun kävelen moinen poison merkki laatta mikälie kainalossa meidän ihanan idyylissessä kotipuistossa, jossa kaikki on hyvin, ei huolia, ei vihaa, vain täydellistä ihanaa elmää. Ja minä ja merkki. Ehkä siis jätän sen vain haaveeksi. Sitten huomasin että kaikki ihmiset katsovat vaatteitani. Ei niissä kyllä ole mitään outoa. Aivan tavalliset housut ja paita ja huivi kaulassa. En tajua. No siinäpähän möllöttävät kuin mitkäkin lehmät tien vieressä autoja.
Kun äiti tuli kotiin söimme ja otin netistä dir en greytä niin että ne ovat mukavasti ladanneet ennen yötä (sopii toivoa).  Sen jälkeen lähdin Tiinan luo. Siellä makasin lamaantuneena ja haukuin melkein kaikki tuttuni lyttyyn ja (kiitos tiinan) tajusin, että elämässä ei ole mitään järkeä. Kun lähdin ja seistiin vielä Tiinan ulko ovella, tuli vastaan joku bodari. Se oli ihan armoton kaappi ja sillä oli pienin pää mitä olen koskaan nähnyt. Rupesin nauramaan täysillä ja mies vain yritti avata ovea. Nauroin kuin pieni possu ja mies vain yritti avata ovea. Kun mies pääsi ovesta sisään nauruni loppui kuin seinään. Johan oli. Niin makeasti en ole nauranut pitkään aikaan. Tuntui ihan vatsalihaksissa asti. Sitten tulin kotiin ja purkaisin lisää verhoja. Tunsin (ja tunnen edelleen, mutten niin vahvana) vihaa, joten päätin purkaa sen tänne, enkä tällä kertaa viattomiin ihmisiin. Nyt kun saan vielä selvitettyä muutaman asian, niin voin taas vapaasti hengittää.
KYNSILAKAT OVAT PILALLA! mo.