maanantaina, elokuuta 16, 2004

Joskus olen nähnyt elämän.

Ääh. En jaksanut eilen kirjottaa. En vain jaksanut. Olin koko päivän ihan väsynyt ja enkä jaksanut mitään. Että jee. No se eilisestä, koska olin ihan outo ja en minä tiedä. Olisin vain puhunut, puhunut ja puhunut. Ja minä olin ihastunut.

Nojoo. Tänään heräsin tosi aikaisin ja olin todella ylpeä itsestäni. Jajaja. Sitten järjestelin joitain tavaroita ja lakkasin kirjahyllyni. En tajua miksi, mutta jostain syystä tunsin oloni ihan yksinhuoltaja äidiksi. Se oli aika pelottavaa.
Hain koulu kirjat. Se kauppa oli todella ahdistava ja sai minut tajuaamaan että HUOMENNA ALKAA KOULU. Olin ihan ällöttynyt siitä, kun vielä sain tietää, etten ole hankkinut opon kirjaa ja ääh. Hirveää. Minua ällöttää, kun ne kirjatkin ovat niin kalliita ja kaikki pitää hankkia itse ja minä vihaan koko lukiota. Ja sitten ostin kymmenen vihkoa ja ne maksoivat yli viisi euroa ja minä en tajua minkä takia nippu paperia maksaa viisi euroa. MINÄ EN TAJUA. Ja sitten ostin vaaleanpunaisen lyijytäytekynän. Ja se sopii uuteen mustapinkkiin kalenteriini. Ja minusta se on aika hemmetin hienoa.

Gaah. Olin tuon marsun kanssa lääkärissä ja sillä on silmä kipeä, mutta se sai siihen lääkettä. Jee. Toivottavasti paranee. Se silmä on ihan ällön näköinen kun siinä on harmaa kalvo päällä ja hyi. Mutta kalvon pitäisi pois lähteä ja silmänkin pitäisi toimia taasjoskusentiedämilloin täysin normaalisti. Toivomme parasta.

MINÄ EN MENE HUOMENNA KOULUUN. En. Minua ällöttää koko koulu. Minua oksettaa ajatuskin mennä sinne. Minä tiedän, että minä en mitään uusia kavereita saa ja minä tiedän, että vihaan kaikki ja jo nyt ja ääh. Minua ei kiinnosta mikään koulussa. Ei mikään. En jaksa. En halua. Ällöttävä ahdistava rakennus, joka on täynnä kaikkea ällöttävää. En jaksaisi nyt nähdä niitä ihmisiä siellä. Niiden halveksuvia katseita ja nyrpeitä ilmeitä. En jaksaisi kuunnella opettajien nalkutusta tai edes kävellä niitä portaita. En jaksa keittäjiä, enkä edes halua ajatella koko ruokailua kun se on niin ahdistava tapahtuma. Melua, sekasortoa, naurua, huutoa. Ei rauhaa missään.

Jee. Ja sitten olen ihan ääh ja ihihihiii ja minä en halua puhua siitä täällä, mutta kun minä en osaa jättää väliinkään. Taidan mennä tonkimaaan lukollisen päiväkirjani esille ja kirjoittaa sinne ja niin ettei kukaan saa tietää mitään. (Vaikka kyllä jo joku tietää, mutta ei takerruta pikkuseikkoihin.) Eilinen outous alkaa palata ja voisin tässä vaiheessa jättää tämän kirjoittamisen ennen kun kirjoitan liikaa ja liikaa.

Hups! Äitiii, se meni rikki!