perjantaina, elokuuta 06, 2004

N A U R A N.

Tästä tulee itsesääliä ja naurettavuutta ja tekotaitteellisuutta ja teiniangstia ja kaikkea iljettävää pursuava entry. Hyvät naiset ja herrat, naurakaa. Niin minäkin.

En minä oikeasti naura. Minä itken. Sydän itkee pahaa oloaan. Se itkee pettymystään. Jälleen kerran koin sen. Uskoin ja luotin. Ajattelin, että asiat muuttuisivat. Ihmiset muuttuisivat. Paskat. Eivät ne miksikään muutu. Pantteri ei pääse pilkuistaan, niin kuin sanotaan. Ihmiset eivät muutu miksikään. Koskaan. Uskokaa se.
Olen pettynyt itseeni. Olen pettynyt muihin. Mutta etenkin itseeni. Miten saatoin olla taas niin sinisilmäinen ja tyhmä. Tekisi mieli mennä ulos ja huutaa suoraa kurkkua "MINÄ OLEN TYHMÄ!". Mutta se olisi naurettaavaa. Mitä minä siitä voittaisin? Hyvän olon? Tuskimpa. Minä olen aina tyhmä tälläisissa asioissa ja sitä ei mikään muuta. Minä aina haluan uskoa, että parannus tapahtuisi. Haluasin. Mutta en voi. En enää koskaan. Ja vain siksi, ettei mikään oikeasti muutu.
Minä olen päättänyt, että hankin elämän. Haluan löytää ihmisen, joka ei häpeä minua. Haluan löytää ihmisen, joka ymmärtää minua. Haluan löytää ihmisen, joka arvostaa minua. Haluan löytää ihmisen, joka oikeasti välittää minusta. Minä en tiedä mistä tälläisen ihmisen löydän. Luulen, että hän taitaa olla pääni sisällä. Hän taitaa olla mielikuvitukseni tuote, joka harhauttaa minua. Hän taitaa olla se haamu, joka nostaa minut ylös aina kun kaadun. Kukaan muu ei tunne häntä. Kukaan muu ei näe häntä. Koska hän on minun. Koska hän on minun oma haave. Minun unelma. Ja jos ei usko unelmiin, ei voi elää. Jos en usko häneen, en voi elää.
Luulen, että tämä alkaa olla jo vakavaa. Luulen, että hän alkaa olla sivupersoonani. Luulen, että tulen hulluksi. Mutta onko sillä väliä, jos olen onnelinen sellaisena? Jos olen onnelinen hänen kanssaan ja välillä tunnen oloni häneksi, onko sillä väliä? Jos olen onnelisempi kuin koskaan. Koska minä olen.
Minä en ole onnellinen. Minä luulen, että olen onnellinen. Mutta minä en ole. Minä toivon, että minä olisin onnellinen. Onnelisuus on mielikuvitukseni tuotetta. Niin kuin kaikki muukin. Luulen, että koko elämäni on mielikuvitukseni tuotetta. Onko tässä elämässä enää mitään aitoa? Kaiken olen päässäni muokannut minulle sopivaksi. Ja kun totuus alkaa pilkehtimään mielikuvituksen seasta, romahdan. En kestä nähdä sitä. En halua hyväksyä sitä. En halua avata silmiäni. En.
Mutta toisaalta, onhan minun pakko joskus herätä haaveistani. Vai onko? Täytyykö minun katsoa maailmaa silmiin, vai voinko jatkaa tätä aina? Kai minun täytyy. Ja kyllä minä sen tiedä. Kyllä minä alitajunnassani tajuan, että kaikki on vain pelkkää unelmaa. Ja kyllä minä tiedostan kaiken, vaikka en halua. Minä vain haluaisin olla onnellinen ja tuntuu, että tämä maailma ei sitä minulle pysty tarjoamaan. Onnea siis.

Hyvät naiset ja herrat, esitys on päättynyt. Itsesääli teatteri sulkee esiriippunsa ja jatkaa uusin esityksin, kun näkee sen tarpeelliseksi. Toivotamme hyvää elämää. Se on ainoa asia mitä teille toivomme. Hyvä elämä.