maanantaina, elokuuta 09, 2004

Viimeinen Päivä

Tänään on tähän astisen elämäni viimeinen päivä. Huomenna alkaa uusi elämä. Ei ystäviä, ei rajotteita. Kyllä, minä hankiuduin eroon viimeisestä ystävyyssuhteestani. Tai en minä siitä kunniaa voi ottaa pelkästään itselleni. Kyllä siihen vaikuttivat muutkin tekijät. Mutta nyt se on ohi. Ei enää yhtään patoutunutta tunnetta, ei yhtään väärinymmärrystä, ei yhtään riitaa. Itseasiassa olen aika onnellinen, vaikka toisaalta tämä on aika haikeaa. Mutta nyt ei tarvitse esittää. Saa olla omaitsensä täysin. Ei tarvitse olla sitoutunut mihinkää. Keneenkään.
Itseasiassa olen onnellisempi kuin pitkään aikaan. Ehkä totuus tulee vastaan, kun tarvitsee ystävää. Kun haluaisi, että joku kuuntelee. Mutta en minä tiedä, onko se mukavaa puhua ihmiselle jota ei kiinnosta. Ihmiselle, joka ei ole kiinnostunut samoista asioista kuin minä, joka ei ajattele kuin minä. Ei sellainen ihminen pysty ymmärtämään, miltä minusta tuntuu. Ei ihminen, jonka arvot ovat aivan erit kuin minulla, koskaan tule tajuaan minua. Enkä minä liioin häntä. Se on totuus. Se pitää hyväksyä.
Minä en osaa päättää, itkeäkö vai nauraa. Toisaalta on vaikea luopua ihmisestä jota on rakastanut enemmän kuin ketään muuta ja jonka kanssa on viettäny elämänsä parhaat hetket. Mutta toisaalta, kun ajattelee, millaisia tuskia tämä ystävyys on tuottanut viime aikoina, voi tuntea olonsa vapautuneeksi. Mutta nyt en osaa päättää kumpi tunne on vahvempi. Minusta tämä tilanne ei ole yhtään hyvä, mutta en keksi mitään, miten sitä voisi parantaa.
Ja minua ärsyttää ihmiset, jotka tämän takia tulevat minun kimppuuni. Minun ihmissuhteet (niin entiset, kuin nyikyiset ja tulevat) ovat minun oma asiani, eikä muille kuulu. Minusta on aivan tyhmää jauhaa paskaa ihmisen kanssa, joka ei tajua minua yhtään, enkä minä häntä. Minusta yleensä tyhmää, että ihmiset ovat kimpussani ja vaativat vastauksia. Olenko minä yhtään sen velvollisempi vastaamaan heidän kysymyksiinsä, kuin he minun? Onko minun pakko kertoa jokaiselle mielipiteeni? Etenkin, kun kukaan ei vaivaudu minulle kertomaan, mitä minusta ajattelee, vaan kertoo sen muille ja esittää minulle muuta. Kyllä minä ennemmin kuuntelen haukkumisia ja otan ne itseeni kuin se että täytyy esittää. Se ajaa itseluottamuksen nollaan kun ei tiedä, että mitä kukakin ajattelee. Esittääkö vai ei? Tiedän, itse olen tehnyt samaa. Mutta nyt päätin lopettaa sen, koska en halua muille samanlaisia tunteita. En jaksa enää esittää. Sanon suoraan, jos en pidä.

Minua oksettaa.